Tämä tarina on totta. Haluan kertoa sen avatakseni hieman enemmän kuka yritykseni takana on.
PELKO
Vuosi 1989. Seison Berliinissä ihmisjoukossa odottamassa vuoroani. On kuumaa ja ahdasta, suurin osa ihmisistä aivan liian lähellä minua. Se tuntuu rasittavalta, mutta vaihtoehtoa ei ole, olen päättänyt olla rohkea.
Se mitä olen tekemässä on niin jännittävää että kehoni on “pakene tai taistele”- tilassa. Sydän hakkaa lujaa, mutta tässä vaiheessa vielä suhteellisen säännöllisesti. Käyn päässäni läpi uudestaan ja uudestaan mitä minun kuuluu vuorollani sanoa. Kurkun kireys on niin valtava että sattuu ja tulee tarve rykäistä. Teen sen hermostuneesti ja kurkusta karkaa epämääräinen korkea ääni. Häpeän.
Vuoroni lähestyy ja sydän alkaa hakkaamaan niin lujaa että tuntuu siltä kuin se tulisi ulos suustani jos avaisin sen. Vielä yksi ihminen ennen minua. Apua! Kädet hikoilevat ja päässä sumenee sekunniksi. Tulenko minä ymmärretyksi, tuleeko suustani yhtään mitään ääntä, mitä jos sanon jotain väärin, mitä muut ajattelevat? Pelkoja ja uskomuksia on monta. NYT, nyt täytyy toimia, adrenaliinin eritys kehossani on huipussaan, avaan suuni ja kakistan ulos: “Dreihundert Gramm Salami, bitte”
Marie 24v. juuri muuttanut Berliiniin ja ensimmäisen kerran yksin Reichelt ruokakaupassa. Kotiin piti tuoda m.m. kolmesataa grammaa salamia, jota sai vain palvelutiskiltä. Vaikka olin lukenut lukiossa saksaa kolme vuotta (lähinnä kielioppia, tunnit olivat hyvin teoreettisia 80-luvulla) ja ymmärsin oikein hyvin puhetta, tuo tapahtuma oli minulle painajaismainen kokemus.
Miksi? Mitä minä siinä oikeasti pelkäsin? Esiintymistä, epäonnistumista, että en ole täydellinen, että olen nolo tapaus ja mitä muut ajattelevat. Näiden pelkojen takana on tietenkin muita pelkoja, joista suurimmat ovat etten ole tarpeeksi hyvä, en riitä sellaisena kun olen. Ja näiden takana on vielä ydinpelko että en ole rakastettava, minua ei rakasteta. Luulen että juuri se pelko on melkein kaikilla jossain alitajunnassa uskomuksena tai ohjelmointina. Se ilmenee sitten vain eri ihmisillä eri tavalla, tai tavoilla.
Elämä on sen jälkeen järjestänyt minulle monta tapahtumaa jossa olen saanut harjoitella samankaltaisen esiintymispelon kohtaamista, puhumattakaan muista peloista. Olen esimerkiksi ollut työkuvioissa melkein kahdensadan ihmisen edessä pitämässä esitystä englanniksi. Siis ihan livenä. Onneksi aihe oli tuttu ja kaikki meni hyvin, mutta en voi sanoa että olisin nauttinut siitä. Pikkuhiljaa jättisuuri pelko on muuttunut pienemmäksi, ja jäljellä on vain jonkinasteinen jännitys.
Hermojärjestelmäni ei vieläkään aina pidä esiintymisestä, riippuu paljon aiheesta ja omasta mielentilastani. Mutta joskus jopa nautin siitä, varsinkin jos ihmisryhmä on pieni ja minun ei tarvitse olla kovin vakava, niin kuin pitämissäni työpajoissa.
Tällaista tällä kertaa. Kiitos kun luit loppuun asti!
Ja tervetuloa ei niin vakaviin työpajoihini! Niitä tulee olemaan taas syksymmällä. Seuraa minua Instagramissa tai Facebookissa niin tiedät milloin. Jos pelkäät jotakin se ei haittaa, tule kuitenkin😁!
PS. Erilaisia luovia työpajoja voi minulta myös tilata, räätälöin mielelläni ohjelman.
Lämmöllä Marie🧡
